Helsingin Sanomat uutisoi eilen, että lahopuun määrästä on tulossa kriittinen mittari, suojellaanko valtion metsä vanhana metsänä vai ei. Uutisessa kerrottiin, että lahopuun määrävaatimuksen asettamiseksi korkeaksi on "yllättävän kova poliittinen paine". Mitä korkeammalle kriteerit asetetaan sitä vähemmän metsät näitä kriteereitä täyttävät ja sitä vähemmän valtion niitä tarvitsee suojella. Eli sitä enemmän metsiä jää hakattavaksi.
Tarkastellaan lahopuuta historiallisessa perspektiivissä, mutta tarkennetaan ensin yksi asia. Lahopuita eivät ole ainoastaan pystyssä olevat kelot ja kuolleet lahonneet puut, vaan määritelmään sisältyvät myös maahan kaatuneet puut eli maapuut. Ohje lahopuun määrän arviointiin.
Maapuiden katoaminen on valokuvin todennettavissa myös muutoin HS uutisoimat ikäkriteerit täyttävissä metsissä vertaamalla samoista paikoista otettuja valokuvia 1930- ja 2020-luvuilta. Maapuiden määrä on vähentynyt erityisesti asutusten, teiden tai muuten niiden alueiden lähettyvillä, missä ihmiset liikkuvat.
Yllä: Erkki Mikkola 1931, Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto. Alla. Antti Haataja 2023.
Kuva yllä on Utsjoen postipolun alkupäästä Inarin kylän kupeessa. Kuvauspaikka ja kuvauspaikan metsän ikärakenne (Puuston ikä 2021) on kuvattu seuraavassa. Tarkka kuvauspaikka on esitetty neliöllä ja kuvaussuunta panoraamakuvissa on kartalla ylöspäin.
Lähde: Paikkatietoikkuna.
Helsingin sanomat uutisoi lähteisiinsä viitaten:
"Pohjois-Suomessa vanhat metsät voisivat olla yli 140- tai yli 160-vuotiaita. Ylä-Lappiin voitaisiin määritellä erilliset, korkeammat ikärajat eli siellä vanhat metsät olisivat yli 160- tai yli 200-vuotiaita."
Panoraamakuvissa näkyvien metsien ikä on kartta-aineistolla kaikkien korkeimmassa mitattavissa olevassa kategoriassa, eli täyttää ikäkriteerit. Jos vertaatte panoraamakuvia tarkasti keskenään, ja voitte sen tehdä, sillä kuvat on varmasti otettu identtisesti saman kiven päältä, huomaatte, että pystyssä olevan metsän suurimmat puut seisovat samanlaisina kuin sata vuotta sitten. Nuorten mäntyjen lisääntymisen lisäksi suurin muutos sadassa vuodessa on tapahtunut maapuiden määrässä.
Maapuut ovat vähentyneet muuten sadassa vuodessa kirveenkoskemattomassa metsässä.
HS kirjoittaa uutisessaan:
"KRITEERIT ovat muodostumassa suhteellisen vaativiksi siksi, että vanhojen metsien ominaisuuksia on katsottu tutkimuksista, jotka käsittelevät luonnontilaisia metsiä."
Kiinnitetään huomio sanoihin "luonnontilainen metsä".
Suomessa vaikuttaa olevan edelleen vallalla käsitys, että on olemassa jokin koskematon luonto 'tuolla jossain', joka on arvokasta suojeltavaksi. Mutta näin ei todellisuudessa ole, sillä ihminen on elänyt esimerkiksi pohjoisissa metsissä jo tuhansia vuosia ja tästä on jäänyt eittämättä jälki. Esimerkiksi kelot ja maapuut ovat olleet tärkeää rakennusmateriaalia ja polttoainetta, jolloin ne on luonnollisesti käytetty.
Kelo eli pystyssä oleva kuollut mänty on arvokasta rakennusmateriaalia, jota on hankittu koko Lapin alueelta. Yleisradio uutisoi jo vuonna 2009, että rakennuskelo loppui Lapista: "Rakentamiseen kelpaava luonnonkelo on loppunut Lapista. Kelot kaadettiin vähiin jo parikymmentä vuotta sitten. Keloa käytettiin pääasiassa tunturimökkien rakentamiseen. Myös kelorakentaminen on vähentynyt."
Yllä: Erkki Mikkola 1931, Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto.
Alla: Antti Haataja 2023.
Yllä panoraamakuvaparissa on Myössäjärven eteläranta Inarissa. Kuva-alan metsä on määritetty ikäryhmään 169-vuotta tai vanhempaa metsää. Kuvista näkee, miten maapuiden ja pystyssä olevien kelopuiden määrä on vähentynyt sadassa vuodessa, kun samalla puuston määrä on kasvanut männylle suotuisten kasvuolosuhteiden lisäännyttyä viimeisen sadan vuoden aikana. Huomaa, miten samat vanhat ja elävät männyt ovat edelleen pystyssä.
Mikäli metsä muutoin on mahdollisimman luonnontilainen, mutta sen kelo- ja maapuuvarasto käytetty, ja tästä syystä metsä suljetaan pois vanhojen metsien suojeluohjelmasta, lahopuukriteeristöä on syytä tarkastella kriittisesti.
Keloja ja maapuita kriteereinä voisi verrata susiin ja siihen, olisiko yksikään poronhoitoalueen nykyisistä luonnonsuojelualueista suojelemisen arvoinen, jos alueen luonnontilaisuutta mitattaisiin myös kriteerillä: "vähintään yksi susireviiri tuhannella neliökilometrillä". Tai ylipäätään suurpetojen määrällä, sillä kaikkien Suomen suurpetojen määrä on alhaisempi poronhoitoalueella kuin poronhoitoalueen eteläpuolella. Tai yleensä villieläinten määrällä, sillä kesytetty poro ei vastaa millään muotoa metsäpeuran ja suden luontaista dynamiikka. Tuskin kukaan kuitenkaan kyseenalaistaa esimerkiksi Suomen suurimpien kansallispuistojen Lemmenjoen ja Urho Kekkosen kansallispuistojen merkitystä Suomen vanhojen metsien suojelualueina, vaikka alueella harjoitettu poronhoito on muutoin romuttanut suuren määrän luonnontilaisessa metsässä tapahtuvaa dynamiikkaa.
Pohjoissa erittäin hitaasti kasvavissa metsissä muutoinkin lahopuuntuotanto on hyvin hidasta. Siksi jo lähtökohtaisesti on huonosti valittu kriteeristö mitata erilaisia metsiä samanlaisella mitta-asteikolla. Kun lisäksi kelojen ja maapuiden hamstraaminen näkyy laajasti Suomessa, kerran lahopuusta puhdistettu, mutta muutoin arvokas metsä ei kovin nopeasti lahopuumittarilla taivu suojeltavien luontoarvojen piiriin.
Yllä: Erkki Mikkola 1933, Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto.
Alla: Antti Haataja 2023.
Yllä kuvapari Posion Livojärveltä. Kelot ja metsänpohjat on "siistitty" laajasti Suomessa tarkasti eri tarkoitusperiä varten.
Lahopuun määrä on huono kriteeri metsän luonnontilaisuudelle, koska se se irrottaa metsän siitä kontekstista, missä metsä sijaitsee.
PS: Tässä blogikirjoituksessa olevat kuvat ovat osa Koneen säätiön ja Suomen kulttuurisäätiön rahoittamaa vuosina 2022–2024 toteutettavaa 100 vuotta ilmastonmuutosta pohjoisessa luonnossamme -hankettani, jossa tutkin, miten ilmastonmuutos ja luontokato näkyvät pohjoisessa luonnossamme.